20 yötä Suomeen on, laskin aivan itse äsken...

Eeeeeeei!! Tuskaisaa, kun Sanni ilmoitti tänäaamuna, että meillä on tasan 20 vitamiinipilleriä purkissa eli 20 aamua jäljellä. Aika menee liian nopeesti, en haluu lähtee täältä vielä (= lue: ikinä) pois! Vasta viime viikonloppuna käytiin ensimmäistä kertaa rannalla, Pinnacle ja hiekkasurffaus sekä oikea surffaus on vielä näkemättä ja kokematta, Fremantleen ollaan oltu menossa jo 3 kertaa, mutta ei olla vieläkään päästy sinne asti, aurinkoisen ilman pitäis vasta alkaa suunnilleen nyt, elokuvissa ei olla ehditty käymään, ei laukkaradalla eikä missään tapahtumassa... Aika loppuu kesken, elämä loppuu kesken!

Nuo rannat, nuo ilmat, nuo paikat ja kaikki!

Joskus ajattelin, että onpas 2 kuukautta varmaan pitkä aika olla muualla, mutta nyt ymmärrän tosi hyvin ihmisiä, jotka tulee tänne Working Holiday viisumilla vuodeksi, koska ei se loppujen lopuksi niin pitkä aika ole. Tekemistä ainaki löytyisi, varsinkin jos vielä voi matkustaa vähän kaupungista toiseen ja saa jopa rahaa käyttöön. Tänne palaaminen on varmasti omissa tulevaisuuden suunnitelmissa, kunhan ensin saa koulutyön kunnialla päätökseen. Oon ylittäny itseni niiiiiiin monessa suhteessa täällä ollessa: sosiaalistuminen, saatanallisen epäonnistumisen pelon ylitys, englannin puhuminen tuntemattomille, muutenkin koko matkustus tänne ja matkan järjestäminen, kaikkien asioiden hoitaminen.

Ihmiset työpaikalla, muun muassa Tibor the Station Manager...

... Jonka ansiosta tuskaisen työpäivän päätteeksi voi rentouttavasti juoda shampanjaa sohvan nurkassa.

Ei mikään tunnu enää samalta tämän jälkeen, joka voi olla positiivinen tai negatiivinen asia, toisaalta uusia kokemuksia täynnä ja vähän viisaampana, mutta toisaalta jää kyllä kaipaamaan tätä kaikkea kun palaa takaisin arkeen. Vähän liian aikaista angstata vielä, kun reissusta on kuitenkin vielä pari viikkoa jäljellä, mutta silti. Melkein jo nyt on ikävä kaikkia ihmisiä täällä, muutamat parhaat tyypit on jo lähteneet koko hostellilta ja silti on ikävä, voin vaan kuvitella sitten kun ei nähdä enää ketään koskaan...